Koitan kirjoittaa blogitekstiä, josta ei tule koskaan
valmista. Menossa on varmasti sadas hahmotelma, joka tämäkin jäänee jälleen
tietokoneen pöytälaatikkoon. Ihmettelen mikä tässä mättää mutta en tajua
odottavani itseltäni tässä jälleen liikaa. En kirjoita ja julkaise, koska se
taso, jota tavoittelen ei mielestäni täyty. Niinpä jätän kirjoittamatta
kokonaan ja kerään alkioita koneelle toinen toisensa perään. Harmittaa kun sanani jäävät sanomatta koska en riitä itselleni niiden ilmaisemisessa.
Hmm… Viime aikoina olen pohtinut sitä, että olen jotenkin
hirvittävän kyllästynyt elämään ”paussilla”, ottamaan lepoa ja kulkemaan ”sivuvaunussa”.
Mitähän jos alkaisin elämään omaa elämääni? Ottamaan vastuuta enemmän
itsestäni? Mitähän jos alkaisin aikuistumaan? Muistan sanoneeni jsokus etten
minä koskaan tule aikuiseksi. Sellaiseksi aikuiseksi joka on jähmeä ja tylsä,
niinpä jään nuoreksi koko iäksieni. Entä jos olen ymmärtänyt aikuisuuden
väärin? Huomaan että joku mussa on alkanut kokemaan suuresti kyllästymistä
siihen osaan, joka haluaa tehdä mahdollisimman vähän töitä, elää mahdollisimman
helposti ja mukavasti ja joka odottaa (ja saa) erityiskohtelua. Mä olen kyllästynyt downshiftaamaan!!
Millaista olisi
jos tekisin töitä niin paljon kuin jaksan? Millaista olisi jos antautuisin
unelmilleni ja antaisin sille kaiken energiani ja kaiken potenttiaalini? Mä oon ajatellut, että mä en ole tullut tänne tekemään töitä ja mä en jaksa tehdä töitä
viittä päivää viikossa, niin kuin ihmiset yleensä. Mutta mitä ihmettä, onko totta? Onko se asia noin? Nimittäin sen kirjoittaminenkin
nostattaa jo sisälläni jotain. Koska samanaikaisesti kun väitän etten ole tullut tänne tekemään töitä, etten jaksa ja niin edelleen, TIEDÄN että jaksan
tehdä paljon enemmän. Energia ei lopu koskaan!
Olen tehnyt asioita
jotenkin erilailla, vastustanut tekemistä ja samalla tehnyt paljon kaikenlaista
mutta en JUURI sitä mistä UNELMOIN. Olen yrittänyt tehdä kaikkea ja sinä sivussa vähän sitä mitä haluan tehdä. Odottanut sopivaa aikaa alkaa elämään omantyylistä elämääni ja
antamaan energiaani enemmän unelmilleni. Mutta uskomukseni jatkuvasti olkapääntakana vaanivasta burnoutista pitää kokoajan niskavilloistani kiinni. Tänä vuonna sain lisäksi tähän vielä
vauvan, vaatimukseni ja odotukseni itsestäni lisääntyivät äitinä, ja nekin tekevät tekemisestäni
raskasta. Ja ylimitoitetut odotukset ja vaateet jos jotkin, aiheuttavat loppuun palamista. Se, että
tekemiseni ja toiveeni ja tarpeeni ovat ristiriidassa, synnyttää jatkuvaa
kitkaa sisälleni, ja se uuvuttaa.
En usko, että 100% antautuminen sille, MITÄ
tekee uuvuttaa. Päinvastoin. No, miten sitten löytäisin tuolle tielle? Sille
energisoivalle antautumisen tielle? No, en tiedä.
Jos tietäisin olisin siellä
jo. Mutta aavistan että juuri sillä: Antautumalla sille etten osaa enkä tiedä.
Ja teen silti sitä mikä innostaa.
💛
Avasin viime viikolla joogakoulun neljän upean naisen
yhtiökumppanina. Nettisivuja perustettaessa kirjoitin kuvausta itsestäni jooganopettajana.
Kirjoitin kolme versiota ennen kuin sivut julkaistiin.
Ensimmäisellä kerralla
kerroin, miten onnellista ja tasapainoista elämäni joogina on. Miten paljon
olen harjoituksesta saanut ja miten tärkeää se minulle on. Tämä on ihan totta
mutta on paljon muutakin, ja sen valitsin jättää kertomatta. Antamani kuvan kiiltokuvamaisuus alkoi ällöttää ja
kirjoitin uudelleen.
Toisella kertaa kerroin, miten paljon olen oppinut
joogaharjoituksen kautta ja miten edelleen opin. Kerroin harjoitukseni pyhästä
luonteesta ja sisäisestä poltteesta tehdä terapeuttista joogatyötä. Tämäkin
ihan totta mutta edelleen kaipasin jotain muuta.
Halusin kertoa säröistä,
virheistä, rikkinäisyydestä ja keskeneräisyydestäni.
Kirjoitin kolmannen
tekstin, jossa kerroin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, päihteiden
käytöstä, suorittamisesta ja ankaruudesta itseäni kohtaan.
Halusin paljastaa
omat säröni, näyttää itsestäni koko sen kuvan, johon mahtuu yhtälailla
kiiltokuvien onnellisuus, tasapaino, epätäydellisen täydellisyys kuin tumman
puhuvat tunteet, harmaus ja rapakko. Sitä mun elämä jooganopettajana oikeasti
on ja on ollut. Se on mun polkuni, jonka olen kulkenut tänne. Ja sitä polkua
kuljen edelleen.
💛
Tämä on ensimmäinen kerta kun elämässäni oikeasti julkisesti
kerron elämäni ”suurimmista virheistä”. Olen niistä puhunut ennenkin, ja
paljon. Silloin puhuin ja kerroin, koska tarvitsin toisten hyväksyntää ja
myötätuntoa. Sitä kautta opin löytämään sitä vähitellen myös itseäni kohtaan.
Sitten tuli aika, jolloin en puhunut menneistä kenellekään. En enää tarvinnut
kenenkään hyväksyntää, olin hyväksynyt itse itseni. Enkä halunnut tulla
määritellyksi menneiden asioiden kautta.
Aloin rakentamaan uudenlaista
minäkuvaa. Samalla tein isoa etäisyyttä siihen, mitä olin ollut ja minä olin
itseäni pitänyt. Tarvitsin sitä. Kun sitten luin viimeviikolla
paikallislehdestä päihdetaustani, ensimmäinen tunne oli häpeä. Sitten tuli
pelko siitä, mitä muut ajattelee, mitä äiti ajattelee tai äidin työkaverit.
Sitten muistin, miksi olin asiasta kertonut. Minähän halusin paljastaa omat
säröni kutsuna toisille paljastamaan itsensä.
Ei ole virhe tehdä ”virheitä”,
niiden ei tarvitse määrittää tätä hetkeä. Me ei olla kenellekään mitään velkaa.
Minä en ole minulle velkaa, enkä elämälle. Elämä ei odota minulta mitään. Mutta
elämiseen kuuluvat haavat, ja ihminen on haavoittuvainen.
On tärkeää antaa
haavojensa näkyä, ja pyytää niihin laastaria silloin kun sitä tarvitsee. Antaa
haavojen kuivua kun niitä ei enää tarvitse ja antaa rupien tippua haavoista kun
on sen aikan tullut. Tulee päivä, jolloin kipeinkin haavasi on vain haalea jälki
tarinassasi. Voit nähdä sen, ja joskus joku muukin näkee sen, voit kertoa siitä
ja koskettaa sitä, mutta sinun ei tarvitse hävetä sitä. Ei koskaan. Jokainen
haavasi arpi on sinussa, koska niin on tarkoitettu olevan. Ei siksi että teit
jonkun virheen. Et ole tehnyt virhettä, koska virheitä ei ole olemassa. Se on
mielesi luoma harha siitä, että sinun pitäisi olla jotain muuta kuin olet,
jossain muualla kuin jo olet. Sinä olet juuri oikeanlaisena
oikeassa paikassa, ihan joka hetki.
Jos elämässäsi toistuu jokin asia, mitä pidät virheenä tai mistä et pidä ja
kysyt itseltäsi ”miksi miksi, tämä on tässä taas? Miksi minulle käy näin? Miksi
löydän itseni aina tästä? Miksi minua kohdellaan näin?” Koita kääntää kysymys
itseesi: Mikä sinussa kutsuu tätä tapahtumaa luoksesi? Mitä se haluaa sinulle
opettaa tai paljastaa? Koska kaikki, mitä sinun elämässäsi tapahtuu, tapahtuu
sinun kokemuksessasi. Kaikessa on kysymys vain ja ainoastaan sinusta.
Koska
täällä ei perimmiltään ole mitään muuta kuin sinä. Sinä yksin olet vastuussa kaikesta
elämässäsi. Ei ole mitään muuta. Eräs opettajani sanoo: ”You’re a single
player. Everyone is.”
Moni henkinen opetus kertoo siitä, että täällä ei ole
erillisyyttä, on vain Yksi. Ja se Yksi olet Sinä. Ja Minä. Sitä on mahdotonta ymmärtää. Ja niin se onkin, sitä ei voi ymmärtää. Sen voi vain kokea. Huomaat
kyllä, kun se aukeaa sinulle. Siihen asti voi onneksi lohduttautua luottamaan.
Jokainen
päivä ja jokainen kokemuksemme on omaa elämämme peliä. Minua ajatus ykseydestä
kiehtoo, joinakin arvokkaina hetkinä saan kokeakin sitä. Ne hetket kantavat
vaikeuksien yli. Kun huomaan lähteväni siihen, että etsin syytä kurjuudelleni
ja pahalle mielelleni toisista, koitan muistaa kääntyä itseeni.
💛
Minua auttaa
pysähtyä hetkeksi istumaan ja tehdä sitä säännöllisesti. Se auttaa minua
palaamaan aina uudelleen omaan keskukseeni. Toinen minkä olen huomannut
auttavan minua, on haavoittuvuuteni ja tarpeideni paljastaminen kaikista
lähimmille ihmisilleni, puolisolleni ja rakkaalle 11-vuotiaalle tyttärelleni.
Tänäkin aamuna kun pitkästä aikaa katkesi kypsyyteni pullon kaula ja kuulin itseni
huutavan lapselleni, että ”tämä mun huutaminen on ihan idioottimaista mutta plaaplaaplaa….”
en voinut lopulta kuin nauraa itselleni. Ja ennen kuin pääsin "lopulta nauraa" -kohtaan, kävin läpi häpeän, syyllisyyden ja voimattomuuden tunteita. '
Mistä siinä on kysymys? Siitä, että jokin minussa ei ollut linjassa totuuden
kanssa. Ja se epäsuoruus kerää mun sisälle ristiriitaa, joka synnyttää kitkaa,
joka vie mun voimat ja lopulta jossain kohtaa katkeaa. Ja kun se katkeaa, se on
totta. Silloin on totta se, että mä en pysty yhtään parempaan, en yhtään
enempään. Mä en ole mitään muuta kuin tälläinen kuin olen. Ja tänään repesi hermo.
Toinen vastaava asia oli kun ystäväni lupautui tekemään erään tärkeän palveluksen ja
kertoi, että voin korvata siitä, mitä haluan, jos haluan. Lähdin kiemurtelemaan
mielessäni, että "himpskatti soikoon, rahat on loppu…" Jatkoin kiemurtelemista
sinne saakka, että päättelin 100 euroa olevan minimi korvaus ja suunnittelin miten sen
hankkisin, laittaisin kuoreen ja antaisin sen tyytyväistä ja kiitollista
esittäen.
Mutta se ei tuntunut oikealta. Jos olin rehellinen, niin viherkasvi
ja itseleipomani sämpylät tuntuisivat totuudenmukaisilta. Mutta mussa oli osa,
joka kovasti väitti sen olevan liian vähän. Nyt kun olen antanut tälle asialla
tilaa, huomaankin että innostun tarvikepaketin tekemisestä ystävälleni. Mietin
mistä hän tykkää ja mitä kassiin laittaisin. Oon mielissäni, että keksin
tälläista, se tuntuu paljon henkilökohtaisemmalta ja lämpimämmältä antaa kuin
100euroa kirjekuoressa. Enkä enää tunne häpeää siitä, että minulla ei ole seteleitä niin paljon, että se tuntuisi riittävältä korvaukselta minulle hyvin merkittävään palvelukseen. Ja se on totta.
Se on totta mulle. Ja uskon,
että kun se on totta mulle, se tuntuu aidolta myös saajasta. Satanen kuoressa
olisi paperilappu kuoressa, tyhjä ja katteeton. Kun ei tässä ole rahastakaan
kysymys. Mutta raha on tullut mulle opettamaan. Ja nyt se opettaa mulle
totuutta, sitä mikä mulle on totta ja rehellisestä. Se opettaa mulle
aikuisuutta. Vastuunottamista siitä missä minä olen.
💛
Koko tässä hommassa
nimeltä Elämä on aika yksinkertaisista asioista kysymys. Totuudellisuudesta.
Sun elämästä, kokemuksesta, sun ruumista, mielestä ja sun ajatuksista. Anna
niiden säihkyä! Paljasta itsesi, ennenkaikkea itsellesi. Ole totta sulle. Luota
suhun! Selvitä tärkein ihmissuhteesi, suhteesi sun omaan kauniiseen
rikkinäiseen sydämeesi. Sä olet sen arvoinen, ainutlaatuinen juuri itsenäsi.
💛Mia💛
